kirjoitettu 24.5.2017, Oulussa
Luovuus alkaa kukkia siinä reunalla, kun meinaa vaipua unten maille. Siinä reunalla osa aivoista luopuu portinvartijan roolista ja mielikuvitus pääsee laukkaamaan. Istun Puistolan kahvilassa ja katselen ohilipuvaa ihmismassaa Pakkahuoneenkadun varrella. Lounaaksi kalastelin suuhuni punajuuripastaa ja ihanan valuvaista vuohenjuustokreemiä. Siihen jälkiruokaa ja kahvia päälle - nirvana on valmis. Silmiä särkee ja takamus hikoaa muovisissa penkeissä. Eilisen illan valvominen tuntuu elimistössä painavana taakkana, jonka vain uni voi poistaa. Vielä tunti, niin pääsen asunnolleni.
Hiukan päälle 50 tuntia sitten olin vielä Kroatiassa, Dubrovnikissa. Aikaero ei niinkään paina, mutta alituinen matkustaminen ja uudestaan pakkaaminen alkavat viedä voimia. Samalla myös kauan kaivattu lomamoodi on käynnistynyt. Olen istunut tässä kahvilassa jo tunnin ja aivoissani on käynyt kaksi ”ylimääräistä” ajatusta. Vain kaksi on saavutus, koska lähtötilanne oli ennen lomaa, etten pystynyt suoriutumaan helpoista koulutehtävistä ilman, että olisin ajatellut ja tehnyt 10 muuta asiaa yhtäaikaisesti. Ei tosiasiassa en saanut aikaiseksi mitään muuta kuin vuorikaupallla stressiä.
Matkustaminen yksin on helppoa. Siinä muodostuu enemmän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Arkena olen suulas ja ulospäinsuuntautunut sähkökimppu, nyt vain istun, hikinen pylly muovista penkkiä vasten. Yksin ollessa kukaan ei häiritse käytännön asioilla. Minne mennään seuraavaksi? Milloin haluat syödä? Missä haluat syödä? En välttämättä tiedä vastausta näihin loputtomiin turhanpäiväisiin kysymyksiin. Se ajaa minut pois tästä hetkestä ja luo ylimääräistä stressiä. Menneeseen ei voi jäädä ajelehtimaan.
Ohi lipuvat lastenvaunut, joissa istuu pieni tyttö. Hänellä on päässään aivan liian suuren pyöreäsankaiset aurinkolasit. Niiden pinnoite heijastelee erilaisissa öljyjen väreissä kesän ensimmäisten auringonsäteiden avustuksella. John Lennonin lasit, alle 2-vuotiaalla kirpulla. Se näky nostatti hymyn huulilleni ja jäi kiinni verkkokalvoilleni. Juuri tällaisia hetkiä ei voi saada, jos matkusta porukalla.
Voin istua ajatuksien laivaan ja ajelehtia aalloissa ihan omaan ta
htiin. Ohi kulkevien ihmisten katseluun ei vaan voi jostain syystä kyllästyä. Mistä he ovat tulossa ja minne he ovat menossa. Mitä tapahtuu, kun ohikulkeva ihminen katsoo sinua silmiin ohikiitävän hetken? Aika pysähtyy millisekunniksi, sielu tuijottaa toista sielua ja ajautuu ikkunan toisella puolella, häviten horisonttiin.
Jokapäiväinen meditointi tuottaa tulosta, kunhan on tarpeeksi aikaa ja tylsistymistä. Tästä turhasta täyttämättömästä ajasta voi oppia nauttimaan ilman, että miettii mitä syö kolmen tunnin päästä. Rikkaimmat ihmiset syntyvät usean epäonnistumisen tuloksena. Parhaat ratkaistut syntyvät suurimpien ongelmien äärellä. Luovuus syntyy hulluuden ja mielikuvituksen rajamailla. Hetken reunalla, olen kaikkein onnellisimmillani. Ja mitäpä muuta sitä ihminen tarvitsee?
Luovuus alkaa kukkia siinä reunalla, kun meinaa vaipua unten maille. Siinä reunalla osa aivoista luopuu portinvartijan roolista ja mielikuvitus pääsee laukkaamaan. Istun Puistolan kahvilassa ja katselen ohilipuvaa ihmismassaa Pakkahuoneenkadun varrella. Lounaaksi kalastelin suuhuni punajuuripastaa ja ihanan valuvaista vuohenjuustokreemiä. Siihen jälkiruokaa ja kahvia päälle - nirvana on valmis. Silmiä särkee ja takamus hikoaa muovisissa penkeissä. Eilisen illan valvominen tuntuu elimistössä painavana taakkana, jonka vain uni voi poistaa. Vielä tunti, niin pääsen asunnolleni.
Hiukan päälle 50 tuntia sitten olin vielä Kroatiassa, Dubrovnikissa. Aikaero ei niinkään paina, mutta alituinen matkustaminen ja uudestaan pakkaaminen alkavat viedä voimia. Samalla myös kauan kaivattu lomamoodi on käynnistynyt. Olen istunut tässä kahvilassa jo tunnin ja aivoissani on käynyt kaksi ”ylimääräistä” ajatusta. Vain kaksi on saavutus, koska lähtötilanne oli ennen lomaa, etten pystynyt suoriutumaan helpoista koulutehtävistä ilman, että olisin ajatellut ja tehnyt 10 muuta asiaa yhtäaikaisesti. Ei tosiasiassa en saanut aikaiseksi mitään muuta kuin vuorikaupallla stressiä.
Matkustaminen yksin on helppoa. Siinä muodostuu enemmän ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Arkena olen suulas ja ulospäinsuuntautunut sähkökimppu, nyt vain istun, hikinen pylly muovista penkkiä vasten. Yksin ollessa kukaan ei häiritse käytännön asioilla. Minne mennään seuraavaksi? Milloin haluat syödä? Missä haluat syödä? En välttämättä tiedä vastausta näihin loputtomiin turhanpäiväisiin kysymyksiin. Se ajaa minut pois tästä hetkestä ja luo ylimääräistä stressiä. Menneeseen ei voi jäädä ajelehtimaan.
Ohi lipuvat lastenvaunut, joissa istuu pieni tyttö. Hänellä on päässään aivan liian suuren pyöreäsankaiset aurinkolasit. Niiden pinnoite heijastelee erilaisissa öljyjen väreissä kesän ensimmäisten auringonsäteiden avustuksella. John Lennonin lasit, alle 2-vuotiaalla kirpulla. Se näky nostatti hymyn huulilleni ja jäi kiinni verkkokalvoilleni. Juuri tällaisia hetkiä ei voi saada, jos matkusta porukalla.
Voin istua ajatuksien laivaan ja ajelehtia aalloissa ihan omaan ta
htiin. Ohi kulkevien ihmisten katseluun ei vaan voi jostain syystä kyllästyä. Mistä he ovat tulossa ja minne he ovat menossa. Mitä tapahtuu, kun ohikulkeva ihminen katsoo sinua silmiin ohikiitävän hetken? Aika pysähtyy millisekunniksi, sielu tuijottaa toista sielua ja ajautuu ikkunan toisella puolella, häviten horisonttiin.
Jokapäiväinen meditointi tuottaa tulosta, kunhan on tarpeeksi aikaa ja tylsistymistä. Tästä turhasta täyttämättömästä ajasta voi oppia nauttimaan ilman, että miettii mitä syö kolmen tunnin päästä. Rikkaimmat ihmiset syntyvät usean epäonnistumisen tuloksena. Parhaat ratkaistut syntyvät suurimpien ongelmien äärellä. Luovuus syntyy hulluuden ja mielikuvituksen rajamailla. Hetken reunalla, olen kaikkein onnellisimmillani. Ja mitäpä muuta sitä ihminen tarvitsee?
 |
| "ajatuksien laivassa, ajelehtien aalloilla" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti