Identiteettikriisi

Nyt on yliopisto startannut kunnolla käyntiin, kun luennot starttasivat. Helsinkiä ovat hellineet upeat alkusyksyn säät, melkein kesästä menisi, ellei mereltä käyvä tuuli muistuta asiasta. Lämpötila kohoaa lähemmäs 20 astetta, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja lenkillä voi käydä ilman takkia.

Syksyn mukana tulee aina jonkinasteisia muutoksen tuulia. Lehdet alkavat vaihtaa syysvaatteita päälleen, pimenevät illat muistuttavat talven tulevasta synkkyydestä ja kirpeä syysilma innostaa ulkoilemaan ja samalla pakottaa vetämään ulkotakkia niskaan. Omalla kohdallani muutoksen tuulet ovat vaihteeksi olleet melko kattavat. Opiskelu, paikkakunta ja elämäntyyli ovat kokeneet muutoksia. En ole enää Turussa asuva farmaseutti. Olen puolan kielen opiskelija Helsingissä. Tämä kaikki on käynyt suhteellisen vauhdilla ja nyt tilanne alkaa vasta henkisesti valjeta minulle. Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen? Mitä nyt tapahtuu?

Toto ensimmäistä kertaa metrossa. 'Kuka minä olen? Mitä minä täällä teen? Apuva!'

Arki on heittänyt kuperkeikkaa ja vaikka kuinka samalla nautin kaikesta uudesta ja jännittävästä, huomaan sisimmässäni myös pientä kuristuksen tunnetta. Mitenhän tässä käy? Mikä minusta tulee isona? Mitäs nyt? Vapaa-aikaa on nimittäin työelämän jälkeen avautunut ja paljon. Nyt huomaa, kuinka ison loven työelämä vie päivästä. Koulupäivät vievät viikosta vain neljä päivää ja päivien pituus ei ole maata kaatava 3-6 tuntia päivässä luentoja. Valitsin paljon verkkokursseja, joten niiden takia ei tarvitse olla läsnä koulussa. Tämä on ihanaa ja samalla aivan kamalaa. Huomaan pyöriväni yksin kämpillä ja mietin, että mitä tällä ajalla tekisi? Huomasin jo muutaman kerran ikävöiväni takaisin töihin!

Samalla iloitsen tästä ajasta, voin käydä salilla keskellä päivää! Voin pistäytyä lähikampaajaan kysyäkseni sattuisiko olemaan vapaata leikkausaikaa juuri nyt! Voin nukkua päiväunet ja katsoa Netflixiä useamman jakson putkeen. Voin lukea Puolan historiaa juuri kun siltä tuntuu, eikä silloin kun sille sattuu aikaa löytymään. Voin maata jumppamatolla ja kirjoittaa tätä blogia, kun inspiraatio iskee.

Kaivopuiston upeita maisemia

Tämä on toivotus syksylle! Tervetuloa, olen kaivannut kirpeitä syysaamuja ja syyslehtien luomaa taidetta.Uskon tämän syksyn tuovan mukanaan kaikkea uutta ja ihanaa. Identiteettikriisi hälvenee kyllä, kunhan löydän tasapainon kaiken tämän vapaa-ajan ja koulun kanssa. Nyt on vapaa-aikaa, ei passaa valittaa! Ihanaa syksyn alkua kaikille! Ota lakupussi kainaloon ja hautaudu peiton alle, se on ihan sallittua. 

Helsinki-vinkkejä otetaan avosylin vastaan, minne, mitä, missä?

Lenkille, vaikka keskellä päivää

Noa Peakok Restoran, Tallinna

Noa Peakok Restoran, Ranna tee 3, Tallinn, Viro

Ajankohtana oli toukokuu 2016. Ruoka oli hyvää, keskustelua herättävää, maukasta, silmiä hivelevää, kulmakarvoja kohottavaa ja erilaista. Pääkokki oli komea (kaikenlaista silmänruokaa tarjolla). 

Jälkiruoka, joka sisälsi muunmuassa kukkakaalia ja valkosuklaata mietityttää minua edelleenkin 'Oliko se hyvää vai eikö se ollut? Hyvää, mutta silti jotain outoa, en tiedä.' Juuri tällaisia tunteita hyvän maistelumenun kuuluukin herättää. Kiitos! Ja nyt kuvat voivat puhua puolestani. Varaa pöytä ja mene!

 

 

 

 

 

 

Positiivinen stressi

Aamulla nukuin pitkään. Puhelin piippasi kuitenkin aamupäivällä ja herätti minut. Viestin lähettäjä oli Anonymous. Viesti oli, milloin tulee seuraavaa postausta? Ja pakkohan se oli toimeen nyt tarttua! Syy hiljaisuuteeni on, että viimeisimmän postauksen jälkeen alkoi hullunmylly.

Pääsin Helsingin yliopistoon lukemaan puolan kieltä ja kulttuuria!

Irtisanoin Turun asuntoni.

Sain uuden ihanan yksiön Kalliosta.

Muutin farmariautollani ainakin neljänä viikonloppuna tavaraa uuten kotiini.

Ystäväni meni naimisiin ja toimin hänen kaasonaan.

Käytiin viikonloppumatkalla Gdanskissa, Puolassa äidin kanssa.

Asuin kuukauden vieraspatjallani Turun tyhjässä asunnossa ja tein töitä.

Joten kiitos, kumarrus ja anteeksi. Kaiken tämän puolentoista kuukauden säätämisen jälkeen olen nyt helsinkiläinen. Ja opiskelija. Eli minulla on aikaa istua koneen ääressä ja kirjoittaa kuulumisiani jatkossa useammin!

Ensimmäinen viikko yliopistolla oli orientaatioviikko. Varsinaista opiskelua tällöin ei ole, vaan uudet opiskelijat tutustutetaan kampusalueeseen ja kaikki mahdolliset tahot tulevat kertomaan sinulle luentosaleissa 'Kuinka hienoa, että valitsitte MEIDÄN yliopistomme!' 'Onnea uusille opiskelijoille!' Ja muuta yhtä juhlavaa.

Loppujen lopuksi kaikkien näiden pakkohehkutuksien jälkeen itse infotilaisuudet, josta on käytännön hyötyä voi tiivistää kahteen päivään. Nythän tämä pakollinen opintojakso siis kestää koko viikon. Ensimmäiset päivät minua suoranaisesti kiukutti käyttää aikaani siihen, että pitää nyt kävellä täällä ympäriinsä ja kuunnella samaa puhetta useampaan kertaan. Vietän nimittäin nyt vuosilomaani töistä, joten halusin käyttää aikani hyvin ja levätä paljon. Mutta samalla varovainen voittajafiilis nousi esiin tallustellessa ympäri keskustan kampusalueita. MÄ TEIN SEN!

Mun haave oli lähteä työstämään jotain sellaista, missä saisin itse vaikutta työnkuvaani ja työaikoihin. Pääsisin matkustelemaan ja haastamaan itseäni työelämässä. Ja askel oikeaan suuntaan tämä ratkaisu on selkeästi ollut. Mahdollisuuksia on. Opiskelen nyt ylpeästi Suomen suurimmassa tiedekunnassa. Kaikki tiet ovat avoinna.

Parasta antia orientaatioviikolla oli yllätys yllätys ruokailut! Opiskelijalounas maksaa 2,60 €! Jokainen ruoka on ollut hyvää, sitä on paljon ja leivän päälle saa kikhernelevitettä jos ei halua voita tai margariinia! Sanoinkin tuutorilleni palautekeskustelussa, että viikon paras asia on ollut ruoka. Onkohan yliopistolla ruokaan liittyviä luentoja? Tai kokkauskursseja. Tai ruuansyöntikursseja? Voisiko kanditutkielman kirjoittaa puolalaisesta ruokakulttuurista? 

Viimeinen muuttokuorma kasassa

Uuteen kämppään muuttojuhlinta